2015 Vuosi alkoi sekä synkkänä että ihanana. 5 vee oli koko alkuvuoden todella kipeänä ja välillä jouduin miettimään pitääkö tämä ihana lapsi haudata. Samaan aikaan itselläni oli infektio infektion perään ja niistä toipuminen tuntui tosiaan mahdottomalta. Samaan aikaan väsymys syveni, vaikka luulin sitä mahdottomaksi. Olin aivan loppu. Tunsin syyllisyyttä, siitä että jouduin jatkuvasti olemaan poissa töistä, syyllisyyttä siitä, että kotihommat olivat aivan rempallaan, syyllisyyttä aivan kaikesta. Esimies ehdotti, että jää saikulle – sano että oot vaikka masentunu ja hoida lapses kuntoon. Kuuntelin esimiestä. VIRHE. En olut masentunut. Olin väsynyt. Olen edelleen väsynyt. Toukokuun lopussa alamäki lopullisesti alkoi. Huimaus muutti muotoaan, en enää kovimmassa aalloissa pysynyt pystyssä – tai en uskaltanut seisoa. Nukkuminen muuttui kummalkiseksi, olisin kuitenkin vielä halunnut käydä töissä – vaan toisin kävi. Minut määrättiin sairauslomalle kesäloman alkuun asti. ENSIMMÄINEN Tunnistettava halvaus oli kesäkuun 11, jos oikein muistan. Olihan pääni ollut puutunut jo monesti aiemmin, mutta tällä kertaa alahuuli meni kumman veltoksi ja puhuminen kävi vaikeaksi. Vasen jalka tärisi holtittomasti ja autolla ajaminen oli pelottavaa. Mielessäni mietin, pitäisikö jättää matka kesken ja oyytäö joku hakemaan, mutta toisaalta sekin tuntui ihan liiottelulta. Pääsin kuin pääsinkin perille. ”Kohtaus” meni ohi aamuun mennessä. Kesän aikana ihmettelin useasti mikä ihme minua vaivaa kun pää puutuu , jalat tärisee ja on huono olo. Välistä liikkuminen oli kankeaa ja voimat vähissä, mutta väsynythän mä olin ollut jo pitkään, että mitäs tässä valittamaan kun ei kerran mitään vikaa ole.